Kenelle urut soivat

Huimapäinen seikkailijatar, Roger Leloupin luoma japanilainen Yoko Tsuno on eurooppalaisen seikkailusarjakuvan klassikko. Nyt Egmont on pullauttanut ulos albumisarjasta suoranaisen toiveuusinnan kaikille Ruudun ja Non-Stopin vanhoille lukijoille. Paholaisen urut on Yoko Tsunon kaikkiaan toinen seikkailu ja jakso on muutenkin sarjan parhaimmasta päästä.

Leloup, Roger
Yoko Tsuno – Paholaisen urut
(L’Orgue du diable)
Suomennos: Vesa Nykänen
Ladonta: Toto-tuotanto
Egmont-kustannus Oy 2004
ISBN 952-469-180-9

Yoko Tsuno on ystäviensä kanssa laivamatkalla Reinillä, kuvaamassa dokumenttifilmiä keskiaikaisista legendoista, kun hän joutuu pelastamaan laivalta pudonneen nuoren naisen hukkumasta. Kyseessä ei ollut tapaturma, vaan nainen oli yritetty surmata. Tapaturma ei ollut myöskään naisen isän, kuuluisan urkujen rakentajan viikkoa aiemmin tapahtunut kuolema.

Yoko ystävineen joutuu keskelle hämmästyttäviä tapahtumia, joiden tapahtumapaikkoina toimivat keskiaikainen Katzin linna ja sen salaisuudet. Legenda Paholaisen uruista tulee liiankin tutuksi. Kuka on salaperäinen haarniskaan pukeutunut murhaaja? Mikä on Paholaisen urkujen salaisuus?

Alkaessaan ilmestyä Spirou-lehdessä vuonna 1969 oli Yoko Tsuno uuden ajan naishahmo sarjakuvassa. Aktiivisena päähenkilönä toimivia itsellisiä naishahmoja ei belgialaisissa (saati paljon muunkaanmaalaisissa) sarjakuvissa oltu paljon nähty. Itseasiassa kustannusyhtiö Dupuis ei pitkään aikaan sietänyt naishahmojen vilahtamista edes taustoissa. Nyt sitten ilmestyi korkeasti koulutettu, elektroniikkainsinöörinä toimiva lähes minkä tahansa kulkupelin hallitseva nuori japanilainen nainen oman sarjansa päähenkilöksi.

Pol, Vic ja Yoko
Pol, Vic ja Yoko

Alkuun Yokon olikin tarkoitus olla mukana vain sivuroolissa, Leloup suunnitteli sarjan mieshahmoista Vicistä ja Polista päähenkilöitä, mutta tulikin nopeasti toisiin aatoksiin. Sarja alkoi lyhyillä jaksoilla ja Yoko tuntui kolmikon persoonallisimmalta hahmolta. Sarjan tarinat sekoittavat realismia ja huimaa tieteisseikkailua keskenään. Toisissa jaksoissa pysytään tiukasti maan päällä, muissa taas kaivaudutaan maan uumeniin muinaisten sini-ihoisten vinealaisten pariin tai ulkoavaruuden syvyyksiin.

Yoko Tsuno on tunnettu autenttisista yksityiskohdistaan, useimmiten kaikki tapahtumapaikat – ainakin maanpäälliset – ovat olemassa olevia paikkoja pienimpiä yksityiskohtia myöten. Leloup onkin hankkinut oppinsa mestari Hergén apulaisena. Tintin teknisiä yksityiskohtia tehdessään hän oppi taustatietojen hankkimisen tärkeyden.

Paholaisen urut ilmestyi alkuaan 1973 ja tarina sai ideansa mysteerien leimaamista keskiaikaisista Reinin legendoista. Leloup kierteli Reinin rannoilla etsien sopivia paikkoja albumin tapahtumia varten. Hän valokuvasi usean päivän ajan Katzin linnassa, saadakseen kaiken mahdollisimman aidoksi. Hänellä oli virallinen kuvauslupa, koska linnaan ei yleensä päästetä vierailijoita. Ainoastaan linnan kellarit ovat tämän albumin kohdalla mielikuvituksen tuotetta.

Leloup käyttääkin yhden sivun piirtämiseen kuutisen päivää. Yksityiskohtiin paneutumisen vaiva palkitaan erinomaisella realismin tunnulla, ainakin mitä taustoihin tulee. Lukija tuntee olevansa itse paikalla. Hergén vaikutus näkyy myös vähemmän realistisesti piirretyissä henkilöissä, Leloupilla tosin hahmojen ulkoinen olemus ei ole yhtä luontevaa. Huolellisesti tehdyt maisemat ja tekniset yksityiskohdat ovat uskottavampia kuin hiukan jäykät ihmiset. Lisäksi isosilmäinen ja -nenäinen Pol on kuin toisesta sarjakuvasta napattu.

Tarina on melko tavallinen, mutta hyvin kerrottu mysteerin sävyttämä juoneen painottuva seikkailujuttu. Uudemmissa albumeissa on Leloup tuntunut hukanneen se tarinankerronnan vaivattomuuden, joka Paholaisen uruissa on vielä tallella. Vauhdikas dekkaritarina keriytyy vähitellen auki pysyen kuitenkin selkeänä ja mielenkiintoisena loppuun saakka. Mutkatonta ja reipasta seikkailua kaikenikäisille.