Arvostelut | Teksti: Mikael Mäkinen | Julkaistu: 02.12.2018 klo 19:30:53 | Luettu: 316 kertaa

Yön Ritari III: Herrakansa

Yön Ritari III: Herrakansa

Tekijät: Frank Miller, Brian Azzarello, Andy Kubert, Klaus Janson ja Brad Anderson
Kustantaja: RW Kustannus
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 386

Heti alkuun on sanottava, että tämä Batman ei sovi perheen pienimmille.

Minä ja minun Frank Millerini

Olen alle kouluikäinen. Olen vetänyt alushousuni pitkien kalsareideni päälle ja ilmoittanut olevani Batman. Kukaan ei kiistä.

Olen siis ollut Batmanin fani niin kauan kuin muistan ja pidempäänkin, näin minulle ovat vanhempani kertoneet. Olen imenyt kaikka Batmaniin liittyvää sarjakuvista, tv-sarjoista, elokuvista ja peleistä kuin sieni.

Eräs (paras) kansista
Eräs (paras) kansista
Mutta kerran toisensa jälkeen minun on toistettava kaikille: Frank Millerin Batman on minun Batmanini. Aina Batman & Ihmepoika Robinista, Ensimmäiseen vuoteen, Yön ritarin paluuseen ja lopulta albumiin Yön ritari iskee jälleen, paremmuusjärjestyksessä. Sillä kaikki mikä on parasta Frank Millerin Batmanissa kulminoituu Yön ritari-trilogian toiseen osaan ja siihen hurmoksellisuuteen millä DK2 on tehty. Se oli satiiria, mutta silti se ei ollut. Se oli kaikki. Se oli oikein.

Aiemmista osista tuttu Carrie Kelley on Herrakansa-albumissa vetänyt ylleen kuolleeksi oletetun Batmanin viitan ja on siirtynyt puolustamaan Gotham Cityä. Ihmenainen on vetäytynyt Amazonille muiden Amazonialaisten, sekä hänen ja Teräsmiehen vauva-ikäisen pojan kanssa. Teräsmies on luovuttanut ihmiskunnan suhteen ja siirtynyt jäähylle Yksinäisyyden linnakkeeseen. Lara, Teräsmiehen ja Ihmenaisen jo aikunen tytär on etsimässään itseään, kun huomaa Kryptonin viimeisen kaupungin, Kandorin, asukkaiden tarvitsevan apua. Ja sitten lähtee.

Teräsmies jäähyllä

Tämä albumi ei vastaa kysymykseen kumpi voittaisi, Teräsmies vai Batman. Siihen kysymykseen on jo vastattu monta kertaa. Tämä albumi kysyy, kumpi voittaisi Batman vai sata Teräsmiestä.

DC:n voimakolmikon jumal-hahmot
DC:n voimakolmikon jumal-hahmot
Yhdeksänosainen tarina on taattua Milleriä. Sankareita ei säästellä, pienet puhuvat päät teeveessä saavat kommentoida sekä tapahtumia että politiikkaa ylipäätään, ja jokaisen ajatukset on pistetty laatikkoon kaikkien luettavaksi. Juoni jytää eteenpäin kuin junan vessa, eikä siinä välitetä pienistä aukoista radassa. Mutta muuten Herrarodun kohdalla on Frankin ote jo alkanut vähän lipsua. Tai ei oikeastaan lipsua, vaan pikemminkin junnata paikoillaan. Se mikä oli 80-luvulla viiltävää kritiikkiä maailman menoa ja muuttumista kohtaan, on tänä päivänä väsyneen kuuloista ja tuomitsevaa menneiden vuosikymmenien anarkismia. Ehkä tätä kuitenkin pitäisi lukea kuin supersankarisarjakuvaa, eikä niin kuin päivän hesarin ulkomaanuutisia. Kirjoittamassa on muuten ollut myös Brian Azzarello (toim. huom.).

Andy Kubertin piirrosjälki ei ihan yllä Millerin parhaan aikakauden
Huomaa vaakasuuntaan kolmella jaollinen ruutujako
Huomaa vaakasuuntaan kolmella jaollinen ruutujako
tykitykseen, mutta ajaa asiansa vallan mainiosti. Klaus Janssonin tussaus tasoittaakin Kubertin jälkeä klassisemman Yön Ritarin puoleen. Suurin muutos tuntuu olevan ruutujaossa, joka muuttuu aiempien osien melko tiukasti neljään vaakaruutuun keskittyneestä kolmeen vaakaruutuun per sivu. Tämän faktan kun lisää siihen, että julkaisukoko on isompi kuin koskaan ennen, jättää kuvitus sivuille liikaa tyhjää tilaa. Oliko ruutujako sitten Frankin itsensä vastuulla vai jättikö hän sen käsikirjoittajana kuvittajansa Andyn huoleksi, siitä en osaa sanoa mitään. Varsinaista moitittavaa ei piirrosjäljessä ole, eikä oikeastaan värityksessäkään, mutta jotenkin sitä silti toivoisi klassista Miller-Janson-Varleytä.

Mukana olevissa minilehdissä päästäänkin sitten näkemään mm. Millerin itsensä kynänjälkeä, useimmiten kuitenkin jonkun muun tussaamana. Mikä onkin ollut hyvä päätös, sillä Millerin itsensä sekä piirtämissä että tussaamissa lyhäreissä herra on päässyt vähän liian koviin sfääreihin, eikä kynä ole oikein pysynyt menossa mukana.

Jokaiseen lehteen liitetty ylimääräinen bonus-lehti on monilta osin toimiva ratkaisu. Se syventää tarinaa ja antaa mahdollisuuden kertoa asioita toisesta näkökulmasta. Mutta en oikein osaa päättää oliko hyvä idea sijoittaa yksittäiset lehdet päätarinan yhdeksän sarjakuvan väleihin. Ne ovat kuin leffasta virtaviivaisuuden vaatimuksesta poistettuja kohtauksia. Mielenkiintoista lisämateriaalia, joka kuitenkin jarruttaa kokonaisuutta ikävästi. Mukana on myös esittelyt Milleristä ja Kubertista, sekä muutama lyijykynä-sivu ja pari tussattua sivua. Jostain syystä myös vaihtoehtoisten kansien tekijät oli luetteloitu, mutta varsinaisia vaihtoehtoisia kansia ei ollut mukana. Jos laskee minilehdet bonusmateriaaliksi sitä oli runsaasti, mutta muuten lisäsivut olivat melko tyhjän kanssa.

Lepakkomies onkin lepakkonainen!

Suosittelen vahvasti.

Keskustele aiheesta Kvaakissa.

Ps. Tähän loppuun keräilijän valitus. Fyysiseltä kooltaan kirja on harmittavasti erikokoinen kuin yksikään aiempi Yön Ritarin osa, joten peräkkäin aseteltuina ne näyttävät hieman hupsuilta. Kirja on siis iso. Siitä syystä myös näytekuvat ovat tässä arvostelussa englanninkielisiä, sillä en saanut sivuja mahtumaan skanneriini.

Tekstissä esitettyjen kuvien, tuotemerkkien ja hahmojen tekijänoikeudet kuuluvat haltijoilleen. Itse tekstin tekijänoikeudet ja -vastuut kuuluvat kirjoittajalle. Tekstiä lainatessa pyydämme ilmoittamaan vähintään kirjoittajan ja palvelun nimen, online-lainauksissa myös linkin palveluun tai suoraan tähän tekstiin.

Bookmark and Share

Mainos:

Yhteistyössä:




© Copyright Kvaak.fi - sarjakuvaportaali