Tiilenpäitä lukemassa olevat superrikolliset saavat suorittaakseen vaarallisia operaatioita, joissa riskikertoimet ovat rankasti joukkiota vastaan. Rintamakarkuruuden, tai oikeastaan vankikarkuruuden, estävät takaraivoon istutetut etähallittavat räjähteet, ja toki nämä pääpommit samalla myös motivoivat kelmejä viemään seikkailut onnelliseen loppuunsa. Jos selviää hengissä, myös kakku lyhenee reilusti. Jos.
 |
Suicide Squad 1 – Isku vasten kasvoja
(RW Kustannus 2016, Suicide Squad 1-7)
Teksti: Adam Glass
Taide: Federico Dallocchio, Clayton Henry, Andrei Bressan, Ransom Getty
kovakantinen, 4-v.
160 ss., 168×256 mm
ISBN 978-88-93510-67-7
27,95 €
Rehdin rosvon elämä ei ole helppoa maailmassa, joka on täynnä vihulaisvahtia pitäviä supersankareita korkeajännitysmäisesti niin maalla, merellä, ilmassa, viidakossa kuin avaruudessakin. Vaikka omaisi ihan kelvollisiakin konnavoimia, lopulta jää kuitenkin lähes varmasti kiinni, kun ylivoimainen Oikeuden puolustajat tai jokin muu isompi sankarirevohka ilmestyy maisemiin.
Mutta miksi ihmeessä nämä konnat sitten ovat niin usein vapaalla jalalla? Siksi, että DC:n sarjakuvauniversumissa on Vapaudu vankilasta -kortti jaossa. Sen saa käteensä, jos pääsee, tai joutuu, piinkovan Amanda Wallerin masinoiman Iskuryhmä X:n agentiksi. Hintana on kuitenkin osallistuminen kaistapäisen vaarallisiin tehtäviin, joissa henki on halpa, niin omalla kuin vastapuolellakin. Näissä tarinoissa viikatemies heiluttaa!
Tunnetuin esimerkki itsemurhatehtävään lähetettävästä rikollisjoukkiosta populaarikulttuurissa on Robert Aldrichin 1967 ohjaama Likainen tusina -elokuva. Ensimmäisen kerran DC:n sarjakuvissa itsemurharyhmä esiintyi tosin jo 50-luvun lopulla, ja toki myös meidän omassa rinnakkaisuniversumissamme rintamalle tai kurinpitokomppanioihin sotavuosina ihan oikeastikin komennettiin vankiloista väkeä. Itse idea ei siis ole mitenkään vallankumouksellinen. DC:n universumissa tämä väki vain sattuu olemaan varsin värikästä.
Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Vai ollaanko? Deadshot, Harley Quinn, El Diablo, Voltaic, Musta Hämähäkki ja Kunkkuhai eivät niinkään yritä olla sankareita vaan heistä tehdään sellaisia. Itse tarina avittaa tätä tarkoitusta niin, että liukuhihnamaisesti tapahtuva lahtaaminen on jotakuinkin jollakin tapaa oikeutettua, enemmän tai vähemmän, useimmiten.
Käsikirjoittaja Adam Glassilta käsijarru on jäänyt päälle ja aivan täysillä ei uskalleta revitellä. Esitettyä kuvitteellista väkivaltaa olisi voitu esittää häijymmin ja räävittömämmin. Taide täyttää tarkoituksensa ja koreita ruutuja riittää, mutta erityiseen suuruuteen ei tällä saralla nousta. Potentiaalia on kuitenkin vaikka kuinka. Toivottavasti tulevissa osissa uskalletaan ottaa enemmän riskiä niin, ettei herkkää lukijaa turhaan suojella “maailman pahuudelta”. Janne Suomisen käännös on huomaamattoman toimiva.
 |
|
Klovnin kyyneleet.
|
Harley Quinn on tosin poikkeus kaikista sankaruuden ja konnuuden säännöistä, ja hän onkin noussut yhdeksi suosituimmaksi DC:n hahmoksi ehkä juuri arvaamattomuutensa takia. Harley on roolissaan aidosti tuoreen tuntuinen hahmo, hedonistinen antisankari, joka alati jaksaa hymähdyttää vitsikkäillä repliikeillään ja morbidin vekkuleilla tempauksillaan – kauhukomediaa parhaimmillaan. Kunkkuhai on hänkin, tai ehkä paremminkin sekin, oudosti sympaattinen hahmo, jonka omistuksesta hai ja ihminen jatkuvasti kisaavat.
Jos Iskuryhmän seikkailuista jotain sanomaa yrittää hakea, niin se voisi olla: pahin hirviö ei aina ole se, joka siltä näyttää. Amanda Wallerille tarkoitus pyhittää keinot, mutta onko hän lopulta kuitenkin se “kaikkien monsterien äiti”? Pahuuden voi normalisoida oikeutetuksi käytökseksi, oman hyvän puolustamiseksi.
Suicide Squad on likainen puolitusina, jonka ryhmäkemia on yhtä räjähtävää kuin tehtävätkin. Yllättäviä juonenkäänteitä ja napakkaa dialogia riittää. Iskuryhmän X:n lisäksi he taitavat kuulua myös viihdytysjoukkoihin.
Keskustele Suicide Squadista ja RW Kustannuksen sarjakuvista Kvaakissa.